Revision [184]
This is an old revision of Xibalba004 made by AdminDare on 2015-12-28 16:35:06.
004: Inkakilven kirous
<-- 003: Caquetá-joki - 005: -->
"Oi Auringon mahti, kuule palvelijasi pyyntö valkoisen rodun tähden!"
- kulttijohtaja Hank Summers
- kulttijohtaja Hank Summers
Kylä Caquetá-joen varrella, helmikuun alkupuoli, 1937
Iltapäivän sateiden jälkeen tohtori Sureesha Reddy kysyy Renatalta, voisiko hän palkata Tadley Venturesin nelikon nyt kun he ovat suorittaneet hänen miehensä tehtävän. Kun ryhmä suostuu tähän, Sureesha kertoo, että Caquetásta lähtee pohjoiseen sivujoki, jonka varrella on joskus ollut inkavaltakunnan kolonia. Tästä näytöksi hän osoittaa pari paikallisten kielessä olevaa quechuankielistä lainasanaa, sekä bataatit, joita kyläläiset kasvattavat, vaikka niiden luonnollinen elinympäristö on aivan muualla. Kyläläisille sivujoen varsi on kuitenkin kiellettyä aluetta, eivätkä he tahdo lähteä sinne, koska siellä asuu pahoja henkiä. Antropologi on erittäin kiinnostunut mahdollisuudesta, että inkavaltakunta on satoja vuosia sitten kurottautunut tänne saakka; tällaisesta ei ole koskaan aiemmin löydetty merkkejä. Tavoite on tehdä parin päivän matka viidakkoon ja etsiä merkkejä inkatukikohdasta - tätä kauempana se ei oikein olisi voinut olla, jos se on jossain vaiheessa käynyt kauppaa andoqueiden kanssa. Sanomaton yhteisymmärrys seikkailijoiden kesken on, että antropologi voi kummastella inkatemppelin arkkitehtuuria ja muinaisia tauluja, mutta mikäli sieltä löytyy kultaa ja jalokiviä, niitä napataan omiin taskuihin.
Seuraavana aamuna sateen loputtua seurue lähtee liikkeelle. Professori Hastingsia seurueineen ei näy kylässä, mutta heidän lentokoneensa on edelleen ankkuroitu jokeen. Professori Gyaneshwar Reddy ei ole täysin tyytyväinen vaimonsa oma-aloitteisuuteen ja on lähdössä itsekin mukaan, samoin Kalpesh-poika. Selvästikään professori ei epäile, että Tadley Ventures olisi vaaraksi hänen vaimonsa turvallisuudelle, ainoastaan että olisi vaan akateemisesti sopimatonta päästää antropologivaimo yksin viidakkoon. Sureeshalle asia tuntuu olevan yhdentekevä.
Viidakkoon
Veneillä melotaan puolitoista tuntia alavirtaan Caquetáa. Gaspar haukkuu krokotiileja, ja Siegfriedin mieleen palaa Hastingsin kertomus piraijoista, joita pinnan alla väijyy. Sentään makean veden haita ei näin kaukana ole. Kun oikea sivuhaara viimein löytyy, veneet ohjataan ylös sitä. Se on vain parikymmentä metriä leveä, ja viiadkko on molemmilla puolilla aivan vieressä. Matka taittuu nopeasti, mutta sitten vastaan alkaa tulla koskia, joiden yli koverretut kanootit pitää kiskoa. Max sanoo huomaavansa, että joku ihminen on liikkunut täällä vastikään, ja lopulta kolmannen kosken kohdalla rannalta löytyy sinne vastikään jätetty koverrettu kanootti, sekä saappaanjälki. Ilmeisesti Hastings ja hänen seurueensa ovat täällä myös.
Ryhmä jättää seuraavalla koskella omatkin veneensä, ja jatkaa matkaa jalan. Max löytää reitin, jota on huomattavan helppo kulkea, ja vaikka prof. Reddy nappaakin matkan varrelta hyönteisiä ja kuumuus on huomattava, ryhmä etenee varsin nopeasti. Eräässä kohtaa Max kapuaa korkeaan puuhun, ja sen latvasta katselee ympäristöä. Viidakko on mittaamaton jokaiseen suuntaan, mutta ehkä kymmenen kilometrin päässä pohjoisessa näkyy kallioisia kukkuloita. Tämä on oletettavasti paikka, josta joki lähtee. Iltapäiväsateilta suojaudutaan pikaisesti rakennettaviin laavuihin.
Eräässä kohdassa Gaspar osoittaa kiinnostusta syvempään pensaikkoon, ja sieltä löytyy kivinen, tuiman näköinen vartijapatsas. Sammal peittää sitä, mutta sen kasvot on raaputettu esiin. Kivityö näyttää Sureeshan mielestä hyvin inkamaiselta: hyvin taitavalta ja huolelliselta. Toinenkin samanlainen patsas löytyy muutaman sadan metrin päästä.
Kun ilta koittaa ja seurue leiriytyy, Max haistaa paistettavan lihan ja mausteiden tuoksun. Hän tekee pienen kierroksen, ja neljännestunnin kuluttua havaitsee Hastingsin seurueineen parinsadan metrin päästä omassa leirissään. Hän hiipii huomaamatta pois ja palaa ryhmän luo.
Ihmetellään, miksi Hastings todella on täällä. Professori Reddy kertoo kysyttäessä, että mies on roisto ja huono tieteentekijä, ja jatkuvasti törmäilee hänen apajilleen (tosin Hastingsin oma erikoisala on ornitologia, siinä missä Reddy on ekologi ja entomologi). Sureeshan näkemys kilpailevasta akateemikosta on hieman maltillisempi, mutta hänestäkin Hastings on epäilyttävä, ei vähiten koska hänen miespalvelijansa on vulgääri ja ruokkoamaton irlantilainen. Hastingsin suku on ilmeisesti menettänyt omaisuutensa Suuressa sodassa, ja pidetään hyvin mahdollisena, että hän koettaa tieteen tekemisen ohella metsästää täältä aarteita.
Yöllä Gaspar haukkuu krokotiilia. On mahdollista, että Hastingsin seurue kuulee tämän. Aamulla arvellaan, että täällä viidakossa on parempi pyrkiä matkustamaan yhdessä kuin kahdessa seurueessa, myös siksi, että jos Hastings yrittää jotain kieroa, häntä on sitä helpompi pitää silmällä mitä lähempänä hän on. Niinpä Max ja Siegfried lähtevät tapaamaan Hastingsia, ja kohtaavat viidakossa Watley-miespalvelijan. Kohtaaminen on ystävällissävyinen - Watley saattaa olla sivistymätön irlantilainen, mutta mies vaikuttaa käytännölliseltä ja järkevältä, ja hän vie kaksikon isäntänsä luo. Hastings ottaa mielellään vastaan tarjouksen voimien yhdistämisestä.
Yhdistynyt 11 hengen ryhmä jatkaa kulkua joen yläjuoksulle. Hastings kertoo kysyttäessä, että hän on täällä koska kyläläiset kertoivat harvinaisesta ritarihaukasta, joka pesii täällä päin. Normaalisti kallioilla viihtyvää ritarihaukkaa tavataan vain Andeilla, ja olisi melkittävä ornitologinen löytö osoittaa, että se pesii myös Kolumbian sademetsässä. Tämä osittain selittää myös Hastingsin aiemman pyrkimyksen anastaa Reddyjen tarvikelähetys: lähetyksessä oli muunmuassa laadukas kamera, joka olisi ollut hyödyllinen lintulöytöä dokumentoitaessa.
Inkojen salainen kylä
Maa kohoaa ja muuttuu kivisemmäksi, ja sitten vastaan tulee 30-metrinen jyrkänne. Vesi syöksyy sen päältä putouksena pieneen järveen tai suureen lampeen, josta sivujoki saa alkunsa. Lammen molemmin puolin seisoo kaksi korkeaa inkatyyylistä kivipatsasta, kiistamaton todiste siitä, että Andeilla vaikuttanut korkeakulttuuri on ainakin vieraillut täälläkin. Viidakon jälkeen maisemat ovat jylhät, ja Hastings alkaa heti kiikaroida, näkyisikö korkealla ritarihaukkoja.
Max huomaa viidakossa aukion, ja lähtee vilkaisemaan sitä. Hän löytää maatuneen lentokoneen siiven, sekä vanhan katkenneiden puiden uoman. Hän osoittaa uoman Siegfriedille. Samoihin aikoihin Renata on kierrellyt kalliojyrkännettä, ja osunut kohtaan, jossa parin vuoden ikäinen hamppuköysi ja kiiloja johtaa ylös pystysuoraa seinää.
Siegfried ja Ben seuraavat katkenneita puita keskikokoisen lentokoneen hylylle. Se on maannut viidakossa ainakin vuoden päivät jotenkuten onnistuneen pakkolaskun jälkeen. Arthur ilmaantuu myös koneen luokse. Sisältä löytyy hämähäkkejä, ja ohjaamossa Siegfried astuu boan päälle. Boa hyökkää hänen kimpppuunsa, mutta Siegfried iskee siihen syvän haavan machetella ja ajaa sen ulos; Ben lopettaa käärmeen revolverillaan. Koneesta löytyy vesitiiviissä pakkauksessa ollut lokikirja. Kone on lähtöisin Panama Citystä, sen on vuokrannut käyttöönsä Watts D., Inc, ja se on ilmeisesti pudonnut keväällä 1935, vajaat kaksi vuotta sitten. Koneessa oli ohjaaja ja 19 matkustajaa sekä kohtalaisesti rahtia, joka on purettu tänne. Seudulla ei ole minkäänlaista oikeaa lentoliikennettä; ainoat tänne lentävät ihmiset ovat etsineet jotakin.
Max kiipeää jyrkännettä ylös vanhaa köyttä välillä apuna käyttäen, ja kiinnittää uutta köyttä mennessään. Jyrkänteen päältä löytyy kivetty polku, joka kulkee molempiin suuntiin seinämän viereisellä tasanteella. Vesiputouksen vieressä se johtaa kallioon rakennetulle nelikulmaiselle suuaukolle, kolme metriä leveälle ja yli kaksi metriä korkealla, josta puhaltaa ulos kylmä viima. Toisessa päässä löytyy torimainen, kivetty aukio sekä louhos, josta suurin osa rakentamiseen käytetystä kiviaineksesta on varmaankin peräisin. Rakenteet ovat selvästi vuosisatojen ikäisiä, suurella ammattitaidolla tehtyjä, ja niistä on huolehdittu niin, etteivät ne ole hajonneet.
Iltapäiväsateiden ajan ryhmä pohtii tilannetta sateensuojissa. Kun sade on ohitse, prof. Hastings, Sureesha Reddy, Arthur, Hazel sekä Tadley Venturesin ryhmä kiipeää köysiä pitkin ylös rinteelle. Kiipeäminen on hankalaa, ja Siegfried pudottaa kompassinsa, Hastings taas kaukoputkensa. Useimmat jäävät katselemaan toria ja louhosta, mutta Max, Renata ja Siegfried lähtevät tutkimaan kallion sisään menevää tunnelia.
Yllätyshyökkäys
Tunnelissa on viileää ja pimeää. Maxilla ja Renatalla on lyhdyt, Siegfriedillä taskulamppu. Seinät ovat edelleen epätasaista kiveä, ja tunneli on viivasuora. Muutaman metrin jälkeen seinillä on villaisia, paksuja seinävaatteita, joiden kuvat ovat kauan sitten haalistuneet mutta jotka ovat vielä ehjiä.
Lattiassa aukeaa yhtäkkiä suuri luukku. Siegfried ei ole sen päällä, Renata onnistuu tarttumaan kiinni reunasta, mutta Max putoaa syvyyteen. Kolmen metrin jälkeen hän osuu pehmeään mutaan, johon hän jumiutuu. Seinässä olevien verhojen takaa käytävään hyökkää hahmoja: kaksi ihmistä, käsissä keihäät, päällä villaiset tilkkukankaat - inkasoturien varusteita.
Käytävässä käydään lyhyt mutta raju taistelu. Siegfried ampuu kaksi inkasoturia samalla kun nämä yrittävät työntää hänet kuoppaan. Renata pääsee ylös, mutta kuopan toisella puolella vaanivat inkasoturit ampuvat heitä lingoilla ja saavat heidät tuupertumaan. Luukku, josta Max putosi, väännetään kiinni. Puolitajuttomat Renata ja Siegfried köytetään ja raahataan syvemmälle tunneleihin.
Louhoksessa Sureeshan ja professori Hastingsin mukana oleva Ben näkee varjon liikahtavan kiviröykkiön päällä, ja vaistomaisesti väistää. Hän välttää tällä tavoin täpärästi verkon, joka heitetään häntä kohti. Louhoksen molemmilla reunoilla esiin kohoaa lingoin ja verkoin varustautuneita inkasotureita, ja kaksi muuta ilmestyy torin reunalle. Lingonkivet ja verkot saavat vastaansa Benin, Hazelin ja professori Hastingsin luodit. Tutkimusretkeilijöiden kova vastarinta ajaa inkoja takaisin, kun eräs heistä vetää yllättäen esiin pistoolin ja käsittelee ammattitaidolla. Benin osuman myötä hän kuitenkin horjahtaa reunan yli ja putoaa rinteeltä alas.
Tutkimusretkeilijät ajavat hyökkääjät pois, ja eräs näistä jää heidän vangikseen. Mies ei näytä intiaanien jälkeläiseltä, vaan on selvästi valkoihoinen. Tutkimusretkeilijät laskeutuvat takaisin lammen luo, Ben kuulustelee vankia, ja tämä kieltäytyy sanomasta mitään - mutta puhuu amerikanenglantia. Mies yrittää lyhyen rukouksen sanottuaan heittäytyä alas jyrkänteeltä ja viedä Benin mukanaan, mutta Ben näkee tempun läpi, ja paiskaa hänet alas ihan yksin.
Hajallaan
Mutaiseen ansakuoppaan jäänyt Max tutkii kuopan seinät. Eräässä kohdassa seinä on ontto, mutta avausmekanismia ei näy. Pian kivi liukuu paikaltaan, ja amerikanenglantia puhuva ääni vaatii Maxia heittämään pistoolinsa ulos. Kun Max ei suostu, kivi sulkeutuu taas.
Renata ja Siegfried on huputettu ja köytetty ja paiskattu pieniin erillisiin selleihin. He saavat vapautettua itsensä köysistä. Kumpikin on kivisessä kammiossa jossa on paksu puinen ovi ja pieni kolo josta näkee palasen iltataivasta. Oven alta työnnetään vesileili ja hieman syötävää. Selvästikin vangitsijoilla on jotain suunnitelmia vangeilleen.
Alhaalla viidakkoon vetäytyneet käyvät läpi tilannettaan. Ben on saanut lingonkiven kylkeensä ja käteensä; hänen kylkiluunsa on varmaan murtunut, mutta muuten hän on melko ehjä. Kuitenkin huomataan, että Max, Renata ja Siegfried puuttuvat. Varusteiden ja vaatteiden osalta hyökkääjät olivat näyttäneet inkoilta, mutta pistoolia lukuunottamatta heidän pyrkimyksensä oli selvästi ollut ottaa vankeja. Keihäissä oli ollut tylpät kärjet ja ylhäältä hyökkääjät olivat ensisijaisesti käyttäneet verkkoja. Benin arvion mukaan kuolemaan valmistautuva kuulusteltava oli tuntunut aivan oikealta fanaatikolta, ja vaikka hän oli vastannut puheeseen englanniksi, hänen rukouksensa oli sisältänyt sanoja quechuaa.
Pohditaan, onko paikalla monisatapäinen inkakylä, vaiko pienempi ryhmä ihmisiä. Kaikki nähdyt miehet olivat valkoihoisia, ja arvellaan, että he saattaisivat olla lentokoneen miehistö. Tämä tarkoittaisi, että heitä olisi alun alkaen ollut korkeintaan 20. Kuitenkin villaiset tunikat, aseet ja rukous viittavat inkalaisiin tapoihin. Inkat harjoittivat ihmisuhreja, ja palvoivat aurinkoa: ilta on jo laskeutunut, mutta auringon noustessa kallion asukit saattaisivat suorittaa uhrauksia.
Vankikopeissa Renata ja Siegfried kuulevat toisten vankien huhuilua. Selleissä on kaksi muuta ihmistä, joista toinen puhuu. Hän on Ernesto Valenici, viidakkoon pudonneen lentokoneen lentäjä. Hän tiedustelee Siegfriedin ja Renatan aikeita ja kansallisuuksia, ja kuullessaan että Siegfried on saksalainen, hän hätääntyy. Hän kertoo olleensa täällä Joshua Turner -nimisen amerikkalaisen ja tämän possen pilottina, etsimässä tätä nimenomaista inkapiilopaikkaa. Koneen pudottua Turner oli paikantanut etsimänsä hopeisen inkakilven, ja saanut siitä messiaanisen karisman. Paria kuukautta myöhemmin hän oli kuitenkin sairastunut ja kuollut, ja Valenici oli tahtonut lähteä kotiin. Turnerin seuraajat eivät kuitenkaan olleet päästäneet häntä lähtemään. Sen sijaan he ovat majailleet täällä yli vuoden, suunnitellen rituaalia, jolla he saisivat Turnerin hengen palaamaan sopivan arvoiseen kehoon. Turner ja hänen kumppaninsa ovat pesunkestäviä rasisteja, ja heidän uskomuksensa ovat outo sekamelska inkamytologiaa sekä jotain eurooppalaisia kansanuskomuksia. Heidän oppiensa kulmakivi on, että jos kilven ottaa käteensä sopivasti valmisteltu valkoinen mies, Turnerin henki palaa tähän. Siegfried sopii tähän kuvaukseen täydellisesti.
Kolossaan Max kuulee sihinää, ja pian pienestä aukosta putoaa mudan sekaan myrkkykäärme. Max pysyy rauhallisena, jolloin käärmekään ei säikähdä, eikä se yritä purra häntä. Se käpertyy Maxin lyhdyn ympärille, koska tämä on lämpimin paikka joka kuopasta löytyy.
Pelinjohtajan kommentteja
Kesken.
Pulp-seikkailua parhaimmillaan! Hahmotkin pääsivät loistamaan, eivät ihan tasaisesti, mutta jokainen edes jonkin verran.
<-- 003: Caquetá-joki - 005: -->
CategoryPelit
