Revision [436]
This is an old revision of Xibalba021 made by AdminDare on 2019-06-03 21:32:07.
021: Kiristys
<-- 020: Aarteet avaruudesta - 022: -->
"Lupaa minulle, ettet vahingoita ketään."
- lady Helena Benille
- lady Helena Benille
Kingston, Jamaika, huhtikuu 1938
Morosin iskusta on kuukausi. Euroopassa Itävalta on liittynyt Saksaan ja Tsekkoslovakiakin haluaisi. Kingstonissa jälleenrakentaminen on hyvässä vauhdissa. Renata on muuttanut uuteen taloon, Ben ja Zelig ovat harkinneet jaetun talon hankkimista. Siegfried on Morosin putoamisen näyttävän elokuvan jälkeen ilmailumaailman tähti, ja häntä haastatellaan lehtiin.Volkmar on vapaapalokuntalaisena osallistunut kaupungin korjaustöihin, samoin kuin muualtakin tulleita vapaapalokuntalaisia. Kun työt on enimmäkseen tehty, Jamaikan kruununkolonian vapaapalokunta käy ystävällistä urheiluottelua Suojanpuolen saarten vapaapalokuntaa vastaan. Atleettiset nuoret miehet kamppailevat juoksussa, uinnissa ja muissa lajeissa. Volkmar on uinnissa ollut ylivoimainen, ja miekkailussa hän on selvinnyt finaaliin. Hänen vastustajansa on samanikäinen mies Montserratilta, Dwight Croydon. Croydon on huomattavan nopea ja selviää voittajaksi 2-1. Hän on kuitenkin hyvä voittaja ja matsin jälkeen juttelee Volkmarin kanssa, kyselee missä hän on oppinut miekkailemaan ja muuta sellaista. Keskustelun jälkeen Dwightin Gilliann-äiti ilmestyy onnittelemaan poikaansa voitosta, ja poimii hänet mukaansa autollaan.
Peseydyttyään Volkmar lähtee Tadley Venturesin uudelle toimistolle. Toimisto on pari korttelia rannasta sisäänpäin ja vähemmän epämääräinen kuin aiempi toimisto. Tadley Ventures on saanut melkoisesti nimeä ja asiakkaita riittäisi. Toimistolla Ben on silmäilemässä turva-asioita, Max maalaa, Renata kantaa laatikoita ja Siegfried työnjohtaa. Volkmar liittyy laatikoiden kantajiin.
Toimiston eteen ajaa auto, ja sieltä nousee samainen rouva Croydon, nelikymmenvuotias tyylikkäästi pukeutunut nainen. Hän nyökkää Volkmarille ja nousee portaat ylös. Hän tervehtii Helenaa, mutta tämä ei näytä heti muistavan häntä. Kuitenkin kun Croydon sanoo haluavansa puhua bisnestä, Helena ottaa hänet oitis toimistoonsa juttelemaan. Ben koettaa kuunnella oven takana, mutta ovi on liian äänieristetty.
Kadulla Dwight nousee autosta ja jää juttelemaan lisää Volkmarin kanssa. Volkmar esittelee hänet Siegfriedille ja Renatalle. Dwight on nähnyt Morosin putoamisesta kuvatun elokuvan, ja on vaikuttunut Siegfriedistä.
Parikymmentä minuuttia myöhemmin rouva Croydon poistuu toimistosta hyväntuulisena. Lady Helenalla on kasvoillaan väkinäinen hymy. Croydon laskeutuu takaisin kadulle, ottaa Dwightin mukaansa ja nousee autoon. Helena katsoo ikkunasta hänen lähtöään ja sitten pyytää Beniä hakemaan kaikki toimistoon. Ben kysyy, koskeeko tämä myös Volkmaria. Helena miettii hetken, ja sanoo kyllä. Kun kaikki ovat ylhäällä, lady Helena kertoo, että rouva Gilliann Croydon tahtoo kiristää häntä.
Lady Helena on tavallisesti rauhallinen ja asioiden hallinnassa, mutta nyt hän näyttää olevan poissa tasapainosta. Hän sanoo, että hän oli viisitoista vuotta sitten tehnyt työtä sir Mitchell Meansin, Gillianin isän kanssa, ja tämä mies oli häikäilemätön rikollinen. Gillianilla on nyt hallussaan lady Helenalle hyvin vahingollisia kirjeitä, ja hän tahtoo niistä 48 tunnin kuluttua tuhat puntaa. Lady Helena on selvästi sitä mieltä, että nämä kirjeet ovat ehdottoman vahingollisia eivätkä ne saa tulla missään nimessä julki. Helena pyytää Volkmaria kertomaan mitä hän tietää Croydoneista; Volkmar ei tiedä paljoa, mutta kertoo mitä on havainnut: poika on urheilija ja vapaapalokuntalainen, ja hänen äitinsä vaikuttaa asialliselta mutta voimakastahtoiselta. Molemmat asuvat Plymouthissa, Montserratin saarella, Suojanpuolen saarten kruununkoloniassa.
Valmisteluja
Ben havaitsee Helenan järkyttyneen tilan, ja ottaa tilanteen haltuunsa. Hän sanoo, että ryhmä hoitaa asian ja että nämä kirjeet tulevat katoamaan -- tai sitten rouva Croydon katoaa, hän miettii itsekseen. Muut ovat samoilla linjoilla. Järkyttynyt Helena ohjaillaan hienovaraisesti kotiin, ja muu ryhmä jää miettimään, miten tämän asian kanssa pitäisi edetä. Ben toimii koordinoijana: Volkmar lähtee samantien juttelemaan VPK-laisten kanssa saadakseen lisää tietoa Croydoneista. Renata lähtee selvittämään Kingstonista lähtevien laivojen aikatauluja. Pohditaan syytä kiristykseen: veikkaus on, että Croydoneiden rahatilanne on huono, ja Tadley Venturesin vastikään kohonnut profiili on tehnyt lady Helenasta houkuttelevan kohteen. Siegfried paheksuu tällaista kiristystä, ja on sitä mieltä, että tottakai ainoa oikea menettelytapa on käydä varastamassa kiristysmateriaali.
Melko nopeasti Volkmar saa selville, että Croydonit asuvat hotellissa - mutta he ovat lähteneet sieltä juuri äsken. Hän vie tämän tiedon muulle ryhmälle. Renata saa selville, että äiti ja poika ovat nousseet tunti sitten Guadaloupen suuntaan lähteneeseen rahtilaivaan, mutta sitä ennen juuri lähettivät sähkeen. Siegfried katselee lentoreitin Montserratiin: 1600 kilometrin päässä sinne voi mennä parin välilaskun kautta. Illaksi ja yöksi katsotaan vielä operaatioita, seuraavana aamuna on määrä lähteä.
Volkmar lähtee vapaapalokuntalaisten kanssa juhlimaan, tehtävänään pumpata lisätietoa Croydoneista. Perheeseen kuuluu vässykkä juristi-isä Harold, parikymmpisten aivan kunnioittama äiti Gillian, sekä 19-vuotias Dwight ja 16-vuotias Ernst. Perhe asuu Plymouthissa, Means Manor -nimisessä talossa; Volkmar arvelee yhteiskuntaluokan perusteella, että palvelijoita on korkeintaan viisi. Lisäksi talossa on suuri doberman vahdissa.
Max puolestaan livahtaa yön tultua tutulla rutiinilla lennätinrakennukseen ja käy hankkimassa kopion Gilliann Croydonin lähettämästä sähkeestä. Se on suunnattu Plymouthiin, vastaanottaja on Enoch Ladd, ja sisältö "tulen takaisin tällä ja tällä laivalla, mahdollisesti ongelmia, palkkaa Pat ja pojat".
Ben käy keräämässä lady Helenalta tarkemmat tiedot tapahtuneesta. Helena kertoo, että viisitoista vuotta sitten hän teki paljon yhteistyötä sir Mitchellin kanssa. Sir Mitchell oli rikollinen - ryöstäjä, kuulemma, ja 1923 yritys ryöstää arvolasti kuninkaalliselta laivalta johti nuoren luutnantti John Dornellin kuolemaan. Virallisen totuuden mukaan Johnin olivat ampuneet rosvot, mutta Helena sanoo Johnin olleen itse asiassa mukana heidän juonessaan ja luultavasti tulleen asetoveriensa ampumaksi. Johnin isä on kuitenkin ylähuoneen lordi Dornell, joten osuus rikoksesta kätkettiin. Helena ei tiedä tarkalleen mitä tapahtui, koska hän ei ollut paikalla. Hän oli kuitenkin värvännyt Johnin, suunnitellut ryöstön ja kerännyt tietoa. Ilmeisesti hänen laatimansa valmisteludokumentit ovat niitä, jotka Gilliannilla on hallussaan ja joiden paljastamisella hän uhkaa. Murhasyyte ei koskaan vanhene, ja luultavaa on, että jos Gillian ei saa rahoja lady Helenalta, hän koettaa myydä asiakirjat lordi Dornellille.
Helena on jo aloittanut konjakkipullon tuhoamisen, ja on synkkämielinen ja katuva. Hän sanoo tehneensä paljon typeryyksiä nuorempana, saadakseen rahaa maksaa oman sukunsa velkoja, ja nyt hän joutuu maksamaan. Sittenkään hän ei tahdo antaa periksi ja haluaa, että kiristys ei toteudu -- mutta hän sanoo Benille, että hän ei tahdo Gilliania vahingoitettavan. Tämä oli viisitoista vuotta sitten vain parikymppinen kotiäiti lastensa kanssa, Helena itse muistaa Dwightin ja Ernstin pikkuisina taaperoina eikä hän tahdo heidän jäävän vaille äitiä. Ben koettaa olla pragmaattinen, mutta lady Helena ei tahdo koston kierteen jatkuvan, ja vaatii Beniä lupaamaan, että kukaan ei vahingoitu. Ben ei aivan lupausta tästä anna, mutta on selvää, että lady Helena tahtoo hänen hoitavan tämän keikan niin siististi kuin mahdollista. Samalla hän varoittaa Beniä olemaan aliarvioimatta Gilliannia: jos tämä on perinyt isänsä älyn ja häikäilemättömyyden, hän on vaarallinen ja pystyvä vastustaja. Ben kysyy Gilliannin talosta, ja Helena sanoo käyneensä siellä vain kerran, mutta piirtää hyvin karkean kuvan.
Ben jää Helenan luo yöksi.
Kohti Suojanpuolen saaria
Hieman ennen auringonnousua Tadley Venturesin ryhmä kokoontuu uudella toimistolla. Tiedot jaetaan ja suunnitelmia niiden perusteella laaditaan. Zelig ei ole lähdössä mukaan, hän jää konttorille ja pitämään silmällä Helenaa. Ben korostaa Volkmarille, että tämä tehtävä ei ole täysin laillinen ja että jos hän lähtee mukaan, hänen on hyväksyttävä tämä sekä pysyttävä vaiti asioista. Volkmar vakuuttaa luotettavuuttaan; sekä hän että Siegfried hieman loukkaantuvat edes vihjauksesta, että kunniallinen saksalainen aatelinen muutenkaan puhuisi arkaluontoisista asioiosta.
Päädytään oletukseen, että kiristysaineisto on Means Manorilla, varmaankin kassakaapissa. Sen murtamiseen ei kellään ole oikein osaamista. Zelig sanoo etsivänsä valmistajan oletusnumeron, mutta jos se ei toimi, Tania Hockstetter on kertonyt hänelle miten chicagolaiset rikolliset avasivat kassakaappeja dynamiitilla. Hän noutaa ryhmälle pötkön ja kertoo, miten ja mihin se kannattaa sijoittaa. (Vaihtoehtoinen avaustapa - nitroglyseriiniä, tahnaa ja leka - arvellaan liian riskialttiiksi).
Aamukahdeksan aikaan ryhmä siirtää varusteet Delfiiniin, ja lähtee itää kohti. Lentosää on Morosin putoamisen jälkeen arvaamaton, mutta tälle reitille on vain pilviä ja kevyttä sadetta. Ensimmäinen tankkaus on viidensadan kilometrin päässä Port-au-Princessä, sitä seuraava San Juanissa, Puerto Ricossa, Amerikan koloniassa. Kun kone on täällä tankattu, on jo ilta, eikä yölentäminen huvita: Gilliann Croydonin laiva saapuu Guadeloupelle vasta parin päivän kuluttua. Ryhmä viettää yön torakkoja kuhisevassa halvassa hotellissa. Volkmar tajuaa, ettei kansainvälisen ammattiseikkailijan elämä ole pelkkää glamouria.
Seuraavana aamuna jatketaan lentämistä. Montserrat lähestyy, ja viereisellä Saint Kittsin saarella tankataan kone vielä varmuuden vuoksi, jotta perillä olisi melkein täysi tankki. Saint Kittsillä sijaitsee myös Rutherfordin kartano, jossa sir Clive asuu. Ryhmä ei voi vastustaa tilaisuutta vilkaista tilaa ilmasta käsin. Päältäpäin se ei näytä merkittävästi erilaiselta kuin muut seudun tilat: suuri kartano, ympärillä peltoja ja maita. Eräs suora tie voisi toimia lentokoneen kiitoratana, ja varastorakennuksia näyttää olevan ehkä epätavallisen paljon. Ryhmä kuvittelee sir Cliven katselevan heitä alhaalta, ja Siegfried heilauttaa koneen siipiä.
Sen jälkeen lennetään viimeiset sata kilometriä etelään, Montserratiin. Koneella laskeudutaan Plymouthin satamaan. Vaikka Plymouth on saaren pääkaupunki, se on silti pikkuinen - siellä asuu vain 4000 asukasta. Lentokoneita täällä näkyy todella harvoin, ja lentovene kerää paljon töllistelijöitä. Siegfried ja Volkmar nousevat koneesta ja keräävät töllistelijät ympärilleen. He selittävät tulleensa valokuvaamaan saaren tulivuorta. Samalla Ben, Max ja Renata livahtavat satamasta ja lähtevät kohti Means Manoria.
Siegfried ja Volkmar etsivät hyvää hotellia, mutta sellaista ei Plymouthissa ole. Kuitenkin paikallinen tilallinen kutsuu heidät vieraaksi kaupunkiasunnolleen ja tarjoaa heille illallista. Useita tilallisen kavereitakin on paikalla. Illallinen ei mene aivan kuten toivotaan: siitä tulee jonkinlainen sosiaalinen fiasko, vieraat häipyvät ja yösijakutsu perutaan. Lopulta Siegfried ja Volkmar päätyvät häipymään ja ottamaan huoneen sataman majatalosta.
Means Manorilla kolmikolla menee hieman paremmin. Auringon laskettua kukkulalla näkyy kaksikerroksinen kivitalo, jota ympäröi suuri piha ja tilukset. Pihaa reunustaa brittiläistyylinen kiviaita. Talossa palaa valoja, ja pihassa on iso koira. Kun paikkaa on hieman kartoitettu, Max ja Renata palaavat kaupungin suuntaan selvittämään, kuka on Enoch Ladd jolla Gilliann lähetti viestin. Käy ilmi, että Ladd on talon palvelija (ilmeisesti suunnilleen ainoa), ja että hänet voi tavoittaa seuraavana aamuna torilta.
Ben pysyy tiiviisti kartanon lähellä, ja tarkkailee. Talossa itsessään on muutamia ihmisiä, ja pihalla näyttää nukkuvan tai kiertelevän joitakin tyyppejä - varmaankin Pat ja pojat, jotka sähkeessä oli pyydetty palkkaamaan. (Montserratissa irlantilaiset ovat afrikkalaisten sijasta halpatyövoimaa.) Kivitalo itsessään on melkoinen linnoitus, sinne ei voi hiipiä ilman että koira herättää kaikki, ja sisällä on varmaan haulikko tai muita aseita. Naapurit soittavat luultavasti poliisin jos laukauksia kuuluu. On vaikeaa tunkeutua taloon, lähes mahdotonta tehdä se siististi kuten lady Helena toivoi. Ben punnitsee useita erilaisia suunnitelmia, ja tulee lopulta siihen tulokseen, että hän ei yksin pysty tätä tilannetta ratkaisemaan.
Siegfried on illallisen epäonnistumisen synkistämä, mutta Volkmar ei tahdo jäädä torakkaiseen huoneeseen murjottamaan. Sen sijaan hän menee satamapubiin juomaan, ja saa paljon uusia kavereita. Käy ilmi, että hänen ryyppyseuraansa on ollut Means Manorilla korjaustöissä - kartanon katossa on iso reikä, jota ei ole vielä saatu korjattua. Max ja Renata liittyvät seuraan. Ben on ulkona melkein koko yön.
Means Manorin ryöstö
Aamulla ryhmä syö kala-aamiaista ja kehittää suunnitelmaa. Ehkä tunnin ideoinnin jälkeen jotain on saatu kokoon, ja sitä lähdetään toteuttamaan aamupäivästä.
Suunnitelman aluksi Max, Renata, Volkmar sekä Gaspar menevät hengaamaan Means Manorin kiviaidan viereen, juomaan rommia ja haukuttamaan Gasparia. Gaspar haukkuu innoissaan iguaaneja, pilviä ja omaa häntäänsä, ja melko nopeasti Croydonien doberman alkaa vastata haukuntaan. Kun haukuntaa on jatkunut pari minuuttia, puiden varjoissa torkkuneet kartuin varustautuneet irlantilaisvartijat lähtevät laahustamaan kolmikkoa kohti, ja huutavat näitä vaientamaan koiransa. Vastaus on hilpeän haistatteleva, ja kuten on toivottu, vartijoiden kaikki huomio on kiinnittynyt kolmikkoon. Doberman on edelleen ketjussa talolla.
Provoisoidut irlantilaiset eivät ryhdy juomaan rommia, mutta lopulta innostuvat kiipeämään aidan yli aikeenaan opettaa siellä ryyppääviä nahjuksia tavoille. Heti kun he ylittävät kiviaidan kolmikko on heidän kimpussaan. Siegfried ja Renata saavat omat vastustajansa taltutettua nopeasti, mutta Volkmarilla homma manee pitkitetyksi sylipainiksi. Hän nielee tonnin mutaa, vastustaja tölväisee häntä otsallaan nenään, Gaspar haukkuu hänen korvaansa, ja Renata ja Siegfried katsovat huvittuneena vierestä. Volkmar onnistuu lopulta nujertamaan itseään isomman vastustajan silkalla pässinpäisyydellä, ja istuu tämän rinnan päälle. Tässä vaiheessa kaupungista päin lähestyy polkupyörällä mies ostoskorien kanssa: palvelija Enoch Ladd. Hän näkee käynnissä olevan tappelun, ja koettaa käskeä osallistujia lopettamaan.
Kun vahtikoiran haukkumisesta on tullut uusi normaali, toiselle puolelle pihaa kiertänyt Ben, satunnaisen rosvon valepuvussa, livahtaa aidan yli ja vilistää talon nurkalle. Jossain vaiheessa koira tajuaa, että pihalla on joku muukin, mutta sen haukkumiseen kukaan ei enää kiinnitä huomiota, eikä sen ketju riitä toiselle puolelle taloa, ja kapuaa katolle.
Laddia ei totella, joten hän lähtee ripeästi taloa kohti. Sitten hän tajuaa, että vahtikoira ei haukukaan tappelupukareita vaan jotakin talon katolla. Hän suuntaa koiraa kohti.
Ben on löytänyt katolta pressulla suljetun aukon, ja pudottautunut siitä sisään. Palvelijan huone alapuolella on järkyttävässä homeessa. Ei ihme, että Croydon tarvitsee rahaa: kartano rapistuu kovaa vauhtia. Ben hiipii talon halki, ja toteaa, että kukaan ei ole paikalla. Hän jatkaa alakertaan. Hän koettaa miettiä, missä kassakaappi olisi.
Ladd irrottaa koiran ketjusta. Kolmikko pihalla juottaa irlantilaisille rommia ja syöttää heille vahtikoiralle tarkoitettuja huumattuja makkaroita.
Plymouthissa Siegfried on käynyt pahoittelemassa eilisillan väärinkäsityksiä, ja tarjoutuu hyvitämään sen viemällä ihmisiä lennolle. Mahdolliset loukkaukset unohtuvat nopeasti tämän tarjouksen myötä. Sopiva joukko matkustajia on noussut koneeseen, ja Delfiini on kohonnut saaren taivaalle. Sen pörinä herättää ihailua.
Ladd avaa ulko-oven ja astuu koiran kanssa sisään, ja on vähällä törmätä Beniin, joka livahtaa pieneen piian huoneeseen juuri ajoissa. Koira haukkuu, ja Ladd tajuaa, että huoneessa on joku. Hän käskee koiraa vahtimaan, ja Ben oivaltaa, että palvelija meni varmaankin hakemaan haulikkoa. Hän ei tahdo tulitaistelua, joten hän avaa ikkunan, livahtaa ulos ja kiertää etuovelle. Hämäykseksi hän paiskaa kukkaruukun olohuoneen suuren ikkunan läpi, ja sitten hiipii sisään.
Kukkaruukun hajottaessa ikkunoita Max, Renata ja Volkmar toteavat että heidän tukeaan tarvitaan. He kopauttavat irlantilaisten päitä näiden omilla kartuilla ja lähtevät sitten taloa kohti. Mutta Ben on jo mennyt sisään, ja hetken kuluttua sieltä kajahtaa laukaus, sitten toinen. Se kaikuisi pitkälle keskipäivän hiljaisuudessa, paitsi että juuri tällä hetkelä Siegfried lentelee koneellaan matalalla Means Manorin ja lähitalojen yllä, ja laukauksen äänet hukkuvat koneen moottorien pörinään.
Sisällä Ben on ampunut häntä kohti hyökkäävän dobermanin. Sitten hän suojautuu nurkan taakse juuri kun Enoch ampuu häntä haulikolla. Ben voisi helposti ampua palvelijan, mutta hän muistaa lady Helenan toiveen, ja tyytyy seuraamaan miestä palvelusväen ovelle. Kun tämä yrittää avata sitä, Ben ampuu häntä jalkaan ja ottaa haulikon pois. Hän heittää miehelle säkin päähän ja sitoo hänen jalassaan olevan haavan.
Max, Renata ja Volkmar saapuvat talolle. Eteisessä näky on kauhea: dobermannia on ammuttu kahdesti, mutta se ei ole vielä kuollut. Max jää lopettamaan eläimen, muut käyvät pikaisesti Benin luona. Ben viittaa heitä olemaan hiljaa ja kehottaa ryöstämään talon. Sitten hän kuulustelee Enochia arvoesineistä. Hän pyrkii kuulostamaan muulta kuin itseltään, mutta silti olemaan riittävän pelottava. Kassakaapin sijainti paljastuu, mutta Enoch ei tiedä yhdistelmää. Enoch jätetään sidottuna keittiöön. Kassakaappi on toisessa päässä taloa.
Asunnosta ryövätään satunnaisia asioita. Ben kiinnittää dynamiitin kassakaapin saranoihin, leikkaa pötkön pienemmäksi kuten Zelig näytti, ja sytyttää sytytyslangan. Ryhmä pakenee ulos ja tukkii korvansa. Pian räjähdys rikkookin talon ikkunoita, muttei sen seiniä - kivitalo on vankkaa tekoa. Kaappi on kuitenkin auki. Sieltä löytyy korurasia, rahaa, sekä kasapäin mappeja. Nämä kaikki pakataan säkkeihin. Enoch jätetään sidottuna keittiöön.
Ammuskelu on ehkä jäänyt lentokoneen melun varjoon, mutta dynamiitin räjähdys ei. Ryhmä jakaa saaliin ja hajaantuu. Tietä pitkin on nousemassa poliisiauto, ja kaikki pakenevat pelloille ja ojiin sen tieltä. Renata törmää pikaisesti vironneisiin irlantilaisiin, mutta pääsee heitä pakoon.
Tuntia myöhemmin ryhmä kohtaa sataman pubissa, vaatteet vaihdettuina. Volkmarin naama on veren peitossa ja sitä on vähän pesty. Siegfried laskeutuu lentonäytökseltään takaisin satamaan ja hyvästelee vaikuttuneet matkustajat. Sitten hän huomaa sataman reunassa kaksi siviiliasuista poliisia, jotka pitävät hänen konettaan silmällä. Kun lentokoneella saapuu paikkakunnalle vieras ja saman tien yksi paikan kartanoista ryöstetään, voisi ehkä katsoa millaisia tyyppejä koneeseen nousee... Siegfried kirjoittaa nopeasti lapulle koodisanan "ananas", joka tarkoittaa "vaara, paetkaa", ja lähettää sen satamapojan mukana pubiin. Muu ryhmä on juuri astumassa ulos ja menossa koneelle, mutta poika tulee vastaan ja antaa lapun. Seuraa nopea valepukeutuminen ja livahtaminen pois takaovien kautta.
Kotiinpaluu
Ryhmä kohtaa uudelleen illalla, sovitussa varakohtaamispaikassa. Siegfried on viettänyt päivän kaupungilla ja kerännyt huomiota puoleensa. Plymouthin tärkein puheenaihe on Means Manorin aseistettu törkeä ryöstö. Ryöstäjistä ei ole olemassa kunnon kuvauksia: piestyt irlantilaiset ovat väittäneet kohdanneensa kolmesta viiteen isoa kaveria ja näiden valtavan koiran. Niinpä kukaan ei oikein osaa etsiä Renataa, Volkmaria tai Maxia.
Mappeja on käyty hieman läpi, mutta suurin osa siitä päätyy liekkeihin. Pari paperia Ben pitää siinä toivossa, että niillä voisi tuhota edesmenneen Sir Mitchell Meansin maineen - ne näyttävät ryöstösuunnitelmilta, ja niissä on hänen allekirjoituksensa.
Kotimatka alkaa seuraavana aamuna. Reilussa päivässä Delfiini saapuu jälleen Kingstoniin. Lady Helena ja Zelig ovat konetta vastassa. Volkmarin naama näyttää hurjalta, mutta muuten ryhmä on vahingoittumaton. Helena tarjoaa kaikille hyvän illallisen, jossa puhutaan vain mukavista asioista - hän ei kysele vielä varsinaisesta keikasta. Myöhemmin illalla hän kyllä ottaa Beniltä tarkan kertomuksen tapahtuneesta. Hän ei ole hyvillään siitä, että palvelijaa ammuttiin, mutta sentään kukaan ei kuollut. Benin mukaan ottamat paperit sen sijaan osoittautuvat vain Means Manorin omiksi pohjapiirustuksiksi, eikä sir Mitchellin nimikirjoitus niissä paljon paina.
Pelinjohtajan kommentit
Maailman yksinkertaisin peli: on kiristäjä, on materiaalit, on linnoitus, on reunaehdot. Erinomaisestihan se toimi. Henkilökohtaisia suosikkikohtauksia oli pätkä, jossa Volkmar vain painii irkun kanssa kun Renata ja Max katsovat huvittuneina vierestä.
Vieraileva pelaaja soveltui myös tähän skenaarioon oikein hyvin.
<-- 020: Aarteet avaruudesta - 022: -->
CategoryPelit
